Doris-koiramme oli kerran Turussa kanssani lenkillä radan varressa. Otin samalla kuvia junista. Bongaaminen on Doriksen kanssa erityisen helppoa, sillä se pysyttelee lähelläni. Oikeastaan sillä Helsinki-Turku välillä meni ihan varhain aamusta puuta kuljettavia junia ja päivällä Intercityä, Pendolinoa ja pikajunia. Olen oppinut mieheni harrastuksesta uutta junista. Ensin olin ihmeissäni, miten hän tunnisti veturin äänestä mikä tyyppi oli kyseessä tai oliko junassa lovipyörä. En ollut koskaan ennen kuunnellut asiaa niin, olinhan kotoisin kylästä jossa ei ollut rautatietä. Oulussa asuessanikaan en kiinnittänyt huomiota siihen. Doris-koiramme, joka oli silloin ehkä 3-vuotias, on elämämme aikana ollut kaikenlaisissa vempeleissä: metrossa, junissa, lättähatussa. Sitten se on ollut mukanamme laivalla, kirkkoveneessä, autossa, linja-autoissa ja kottikärryissä. Tosin jälkimmäisessä ei viihtynyt. Kun Doris oli ihan pentu, menin sen kanssa rautatieasemalle Oulussa ja siinä tutustuimme junien ääniin, juniin ja aseman tunnelmaan. Silloin ei ollut vielä omaa autoa, joten kuljimme junilla paljon. Se siis tottui matkusteluun ihan pentuna. Nyt kun on auto, matkustelu junalla on jäänyt vähemmälle.

Tässä kuva Doris junabongarista. Junia tämä koira ei pelkää.

Lukuvinkki: Lukekaapa muuten joskus kirja Junakoira Lamposta. Se kertoo mieltäkiehtovan tarinan. Sille on vissiin Italiassa omistettu patsaskin.

" Junakoira-Lampo on ollut olemassa. Tarinan mukaan kyseinen sekarotuinen koira hyppäsi vuonna 1953 ulos junasta Pohjois-Italiassa sijaitsevassa Campligliassa ja asemapäällikkö otti sen hoiviinsa. Koira matkusteli junissa, joiden aikataulut se tunsi ja palasi aina ajoissa kotiin saattamaan asemapäällikön tyttären kouluun.
Koiran patsas löytyy Campliglian asemalaiturilta.
Koirasta kertoo mm. Barlettani Elvion kirja "Lampo the Travelling Dog".